Kolumni: Kehitys - miksi?
Teksti: Teppo Eskelinen
Piirros: Jenny Eräsaari
Kehitys on eriskummallinen sana. Toisaalta vaikuttaa siltä, että maailmassa on aivan liian vähän kehitystä. Kun puhutaan köyhyydestä, nälästä tai puutteellisista terveyspalveluista, vedotaan yleensä ”alikehitykseen”. Siis kehitystä lisää, niin köyhillä alkaa mennä paremmin.
Samaan aikaan Suomessa vaaditaan taloudellisen kehityksen nimissä työelämän joustoja ja tuloerojen kasvua. Näyttää siltä että kehityksen välttämättömänä sivutuotteena köyhillä menee tulevaisuudessa entistä huonommin.
Kehityksen käsite onkin varsin vaarallinen, koska sillä voidaan oikeuttaa lähes mitä tahansa. Biologiasta lainattuna terminä ”kehityksen” käsite houkuttelee ajattelemaan ihmisten päätöksistä riippumatonta, lainomaista muutosta.
Niinpä kenellä tahansa jolla on valta määritellä ”kehitys”, on myös valta päättää politiikasta. Mitä tahansa kehitystä ei siis kannata hyväksyä.
Miljardit köyhät ihmiset maailmassa ovat nauttineet ”kehityksestä” kolonialismin ajoista lähtien. Luonnonvaroja on organisoitu voittoa tuottaviksi, hallintoa keskitetty keinotekoiselle valtiotasolle, perinteisiä elämänmuotoja hävitetty. Rikkaus on kuitenkin antanut odottaa itseään.
Turhan usein jääkin huomaamatta, että moderni köyhyys ei välttämättä ole kehityksen puutetta vaan tulosta pitkäaikaisista ponnisteluista tietynlaisen kehityksen hyväksi. Perinteisissä yhteisöissä ei tunnettu roskankeräilyä kaatopaikoilta, slummeja tai hikipajoja – ne ovat syntyneet kehityksen myötä.
Kehityksen käsitteen sisäänkirjoitettu idea on, että kasvava talous parantaa elämänlaatua. Tämä väite onkin epäilemättä pätenyt pitkän aikaa sotien jälkeisessä Euroopassa. Lisääntynyt tuotanto on tuonut ihmisille vapaampaa elämää, kevyempää arkea ja kaivattua vapaa-aikaa.
Tämä oletus on viime aikoina menettänyt uskottavuuttaan Suomen kaltaisissa maissa. Kehitysmaiden kokemukset ovat osoittaneet samaa jo pitkään. Useissa maissa talouden kasvu on kurjistanut köyhiä. Enemmän tuotantoa tarvitaan, mutta sillä ei tee mitään jos raha valuu pienen eliitin käsiin.
Jos köyhien asema on jossakin päin maailmaa parantunut, se on yleensä liittynyt köyhien kykyyn luoda poliittista painetta. Tarvitaan joukkoliikkeitä, tietoisuutta oikeuksista ja tarvittaessa kohtuullista rähinää. Siksi köyhien aseman parantumista onkin äärimmäisen vaikeaa viedä. Sitä pitää vaatia.
Tämä onkin ollut monen kehitysjärjestön oivallus viime aikoina. ”Valtaistumisesta” on tullut jo eräänlainen muotisana. Köyhyys ei lakkaa jos muutoksia tuodaan vain ylhäältäpäin.
Harhaanjohtavinta koko prosessissa saattaakin tänä päivänä olla ”kehityksen” käsite. Kun puhumme kehityksestä, luomme kummallisia mielikuvia. ”Kehitys” kuulostaa ennustettavalta, kaikille samanlaiselta, ja valta-asemiin liittymättömältä prosessilta. Kehitystä voi viedä.
Parasta kehitysaputyötä tekevätkin tänä päivänä ne, joilla ei ole mitään tekemistä kehityksen kanssa sanan varsinaisessa mielessä. Ideat muuttuvat nopeammin kuin käsitteet.
Kirjoittaja on globaaleihin oikeudenmukaisuuskysymyksiin erikoistunut filosofian tutkija.
Piirros: Jenny Eräsaari
Kehitys on eriskummallinen sana. Toisaalta vaikuttaa siltä, että maailmassa on aivan liian vähän kehitystä. Kun puhutaan köyhyydestä, nälästä tai puutteellisista terveyspalveluista, vedotaan yleensä ”alikehitykseen”. Siis kehitystä lisää, niin köyhillä alkaa mennä paremmin.
Samaan aikaan Suomessa vaaditaan taloudellisen kehityksen nimissä työelämän joustoja ja tuloerojen kasvua. Näyttää siltä että kehityksen välttämättömänä sivutuotteena köyhillä menee tulevaisuudessa entistä huonommin.
Kehityksen käsite onkin varsin vaarallinen, koska sillä voidaan oikeuttaa lähes mitä tahansa. Biologiasta lainattuna terminä ”kehityksen” käsite houkuttelee ajattelemaan ihmisten päätöksistä riippumatonta, lainomaista muutosta.
Niinpä kenellä tahansa jolla on valta määritellä ”kehitys”, on myös valta päättää politiikasta. Mitä tahansa kehitystä ei siis kannata hyväksyä.
Miljardit köyhät ihmiset maailmassa ovat nauttineet ”kehityksestä” kolonialismin ajoista lähtien. Luonnonvaroja on organisoitu voittoa tuottaviksi, hallintoa keskitetty keinotekoiselle valtiotasolle, perinteisiä elämänmuotoja hävitetty. Rikkaus on kuitenkin antanut odottaa itseään.
Turhan usein jääkin huomaamatta, että moderni köyhyys ei välttämättä ole kehityksen puutetta vaan tulosta pitkäaikaisista ponnisteluista tietynlaisen kehityksen hyväksi. Perinteisissä yhteisöissä ei tunnettu roskankeräilyä kaatopaikoilta, slummeja tai hikipajoja – ne ovat syntyneet kehityksen myötä.
Kehityksen käsitteen sisäänkirjoitettu idea on, että kasvava talous parantaa elämänlaatua. Tämä väite onkin epäilemättä pätenyt pitkän aikaa sotien jälkeisessä Euroopassa. Lisääntynyt tuotanto on tuonut ihmisille vapaampaa elämää, kevyempää arkea ja kaivattua vapaa-aikaa.
Tämä oletus on viime aikoina menettänyt uskottavuuttaan Suomen kaltaisissa maissa. Kehitysmaiden kokemukset ovat osoittaneet samaa jo pitkään. Useissa maissa talouden kasvu on kurjistanut köyhiä. Enemmän tuotantoa tarvitaan, mutta sillä ei tee mitään jos raha valuu pienen eliitin käsiin.
Jos köyhien asema on jossakin päin maailmaa parantunut, se on yleensä liittynyt köyhien kykyyn luoda poliittista painetta. Tarvitaan joukkoliikkeitä, tietoisuutta oikeuksista ja tarvittaessa kohtuullista rähinää. Siksi köyhien aseman parantumista onkin äärimmäisen vaikeaa viedä. Sitä pitää vaatia.
Tämä onkin ollut monen kehitysjärjestön oivallus viime aikoina. ”Valtaistumisesta” on tullut jo eräänlainen muotisana. Köyhyys ei lakkaa jos muutoksia tuodaan vain ylhäältäpäin.
Harhaanjohtavinta koko prosessissa saattaakin tänä päivänä olla ”kehityksen” käsite. Kun puhumme kehityksestä, luomme kummallisia mielikuvia. ”Kehitys” kuulostaa ennustettavalta, kaikille samanlaiselta, ja valta-asemiin liittymättömältä prosessilta. Kehitystä voi viedä.
Parasta kehitysaputyötä tekevätkin tänä päivänä ne, joilla ei ole mitään tekemistä kehityksen kanssa sanan varsinaisessa mielessä. Ideat muuttuvat nopeammin kuin käsitteet.
Kirjoittaja on globaaleihin oikeudenmukaisuuskysymyksiin erikoistunut filosofian tutkija.
