Tietotekniikka vähentää köyhyyttä – jos niin halutaan
Teksti: Timo Mielonen
Digikuilun kapeneminen voi vahvistaa kehitysmaissa niin demokratisoitumista kuin diktatuurejakin. Jos tietoyhteiskuntaa kehitetään liian teknologiavetoisesti, köyhät maat eivät pysty hyödyntämään tietoyhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia.
Teknologia ja tietoliikenne eivät automaattisesti tue yhteiskunnan demokratiakehitystä.
Kuva: Keo / Matti Nummelin
Useimmille tulee tietoyhteiskunnasta ensimmäisenä mieleen tietokoneet ja tietotekniikka. Assosiaatio on ymmärrettävä, sillä nykyisin valtaosa tiedosta käsitellään tietokoneiden avulla. Tiedonhaussa esimerkiksi Wikipedia sekä Google ja muut internetin hakukoneet ovat monessa tapauksessa syrjäyttäneet tietosanakirjat ja muut paperiset hakuteokset.
Vaikka tekniikalla on keskeinen rooli tietoyhteiskunnassa, on sen typistäminen pelkäksi tietotekniikaksi harhaanjohtavaa. Tutkija Manuel Castellsin mukaan tietoyhteiskunnan ydin on informaatiotaloudessa: talouden kasvu perustuu yhä enemmän innovaatioille, jotka voivat koskea tekniikkaa, organisaatioita tai tuotteita. Luovan ja vuorovaikutteisen työn osuus kasvaa ja rutiinityön määrä vähenee.
Tietoyhteiskunnassa on tärkeää myös se, kuka tiedon omistaa ja kuka määrittää oikeuden käyttää tietoa. Kehitysmaiden kannalta olennaisia immateriaalioikeuksiin liittyviä kysymyksiä ovat olleet muun muassa oikeus valmistaa halpoja aids-lääkkeitä, geenimuunneltujen viljalajikkeiden tuottaminen sekä se, kenellä on oikeus kehitysmaiden perinnetiedon hyödyntämiseen.
Kehitysmaiden näkökulmasta immateriaalioikeuksia määrittelevät sopimukset nähdään usein teollisuusmaiden keinona suojata omaa tuotantoaan ja tuotekehittelyään sekä rahastaa kehitysmaita kalliilla lisenssi- ja patenttimaksuilla.
Toisaalta kehitysmaille on tärkeää, että ne voivat estää perinnetietonsa patentoimisen. Yksi mahdollisuus perinnetiedon suojaamiseen on sen kerääminen kattavaan kansainväliseen tietokantaan.
Kehitysmaiden mahdollisuudet ottaa käyttöön ja hyödyntää tietoyhteiskunnan avaamia mahdollisuuksia ovat paljon pienemmät kuin esimerkiksi Suomella. Jos puhelinyhteydet toimivat epäluotettavasti tai ovat sadekaudella kokonaan poikki, puhelimen omistamisesta ei ole paljon iloa. Vastaavasti netissä surffaaminen on harvojen herkkua maissa, joissa hitaankin nettiyhteyden hinta on suurempi kuin keskiverto kuukausipalkka.
Mikäli kehitysmaiden halutaan hyötyvän tietoyhteiskunnasta, on infrastruktuurin kohentaminen kuitenkin vaikeuksista vähäisimpiä - varsinkin kun uudet langattomat tietoliikenneratkaisut helpottavat tilannetta entisestään.
Esimerkiksi koulutustason alhaisuus jarruttaa tietoyhteiskunnan kehittymistä, sillä sen palvelukseen tarvitaan riittävästi koulutettua työvoimaa. Myös poliittisen järjestelmän epädemokraattisuus estää köyhyyttä poistavan tietoyhteiskunnan kehittymistä. Teknologia ja tietoliikenne eivät automaattisesti saa aikaan demokratian voittokulkua, sillä tietoyhteiskunnan rakentamiseen ei ole olemassa yksiä ainoita rakennuspiirroksia: on aivan yhtä mahdollista kehittää tiukkaan viranomaiskontrolliin kuin vahvoihin kansalaisten oikeuksiin perustuvaa tietoyhteiskuntaa.
Siksi on välttämätöntä, että tietoyhteiskunnan rakentamisesta käydään riittävän laajaa julkista keskustelua, jossa sovitaan esimerkiksi siitä, mitä tietoja henkilöistä kirjataan väestörekisteriin tai milloin poliisilla on oikeus kuunnella puhelinliikennettä.
Tällainen julkinen keskustelu voi toteutua ainoastaan demokraattisissa oloissa, ja siihen tarvitaan vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunnan tehtävänä on muun muassa huolehtia yksilöiden tietosuojasta ja seurata viranomaisten toiminnan lainmukaisuutta.
Myös riippumattomalla medialla on keskeinen rooli viranomaisten toiminnan valvojana ja kriittisten näkemysten esiintuojana.
Mikäli kehitysmaiden tietoyhteiskunnan rakentamisesta ei käydä riittävän laajaa demokraattista keskustelua, saattaa lopputuloksena olla täydellinen epäonnistuminen. Uusia innovaatioita ei tapahdu eikä uutta tuotantoa synny. Tai jos syntyy, niin se on tiukasti sidoksissa teollisuusmaiden teknologiaan ja kohottaa vain pienen eliitin elämänlaatua.
Järkevästi toteutettuna tietoyhteiskunnan rakentaminen merkitsee muutoksia laajojen kansalaisryhmien elämään: laadukkaampaa koulutusta, terveydenhuollon kohentumista, täsmällisempiä sääennusteita tai tietoja markkinahinnoista maanviljelijöille, uusia markkinakanavia yrityksille ja muita vastaavia kansalaisten arkielämässä näkyviä muutoksia. Kysymys on poliittisesta tahdosta tai sen puutteesta.
Kirjoittaja toimii ihmisoikeus- ja kehityskysymyksiin erikoistuneen internetportaali maailma.netin koordinaattorina.
Lisää kuvia
Digikuilun kapeneminen voi vahvistaa kehitysmaissa niin demokratisoitumista kuin diktatuurejakin. Jos tietoyhteiskuntaa kehitetään liian teknologiavetoisesti, köyhät maat eivät pysty hyödyntämään tietoyhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia.
Teknologia ja tietoliikenne eivät automaattisesti tue yhteiskunnan demokratiakehitystä.
Kuva: Keo / Matti Nummelin
Useimmille tulee tietoyhteiskunnasta ensimmäisenä mieleen tietokoneet ja tietotekniikka. Assosiaatio on ymmärrettävä, sillä nykyisin valtaosa tiedosta käsitellään tietokoneiden avulla. Tiedonhaussa esimerkiksi Wikipedia sekä Google ja muut internetin hakukoneet ovat monessa tapauksessa syrjäyttäneet tietosanakirjat ja muut paperiset hakuteokset.
Vaikka tekniikalla on keskeinen rooli tietoyhteiskunnassa, on sen typistäminen pelkäksi tietotekniikaksi harhaanjohtavaa. Tutkija Manuel Castellsin mukaan tietoyhteiskunnan ydin on informaatiotaloudessa: talouden kasvu perustuu yhä enemmän innovaatioille, jotka voivat koskea tekniikkaa, organisaatioita tai tuotteita. Luovan ja vuorovaikutteisen työn osuus kasvaa ja rutiinityön määrä vähenee.
Tietoyhteiskunnassa on tärkeää myös se, kuka tiedon omistaa ja kuka määrittää oikeuden käyttää tietoa. Kehitysmaiden kannalta olennaisia immateriaalioikeuksiin liittyviä kysymyksiä ovat olleet muun muassa oikeus valmistaa halpoja aids-lääkkeitä, geenimuunneltujen viljalajikkeiden tuottaminen sekä se, kenellä on oikeus kehitysmaiden perinnetiedon hyödyntämiseen.
Kehitysmaiden näkökulmasta immateriaalioikeuksia määrittelevät sopimukset nähdään usein teollisuusmaiden keinona suojata omaa tuotantoaan ja tuotekehittelyään sekä rahastaa kehitysmaita kalliilla lisenssi- ja patenttimaksuilla.
Toisaalta kehitysmaille on tärkeää, että ne voivat estää perinnetietonsa patentoimisen. Yksi mahdollisuus perinnetiedon suojaamiseen on sen kerääminen kattavaan kansainväliseen tietokantaan.
Demokratian vai diktatuurin airut?
Kehitysmaiden mahdollisuudet ottaa käyttöön ja hyödyntää tietoyhteiskunnan avaamia mahdollisuuksia ovat paljon pienemmät kuin esimerkiksi Suomella. Jos puhelinyhteydet toimivat epäluotettavasti tai ovat sadekaudella kokonaan poikki, puhelimen omistamisesta ei ole paljon iloa. Vastaavasti netissä surffaaminen on harvojen herkkua maissa, joissa hitaankin nettiyhteyden hinta on suurempi kuin keskiverto kuukausipalkka.
Mikäli kehitysmaiden halutaan hyötyvän tietoyhteiskunnasta, on infrastruktuurin kohentaminen kuitenkin vaikeuksista vähäisimpiä - varsinkin kun uudet langattomat tietoliikenneratkaisut helpottavat tilannetta entisestään.
Esimerkiksi koulutustason alhaisuus jarruttaa tietoyhteiskunnan kehittymistä, sillä sen palvelukseen tarvitaan riittävästi koulutettua työvoimaa. Myös poliittisen järjestelmän epädemokraattisuus estää köyhyyttä poistavan tietoyhteiskunnan kehittymistä. Teknologia ja tietoliikenne eivät automaattisesti saa aikaan demokratian voittokulkua, sillä tietoyhteiskunnan rakentamiseen ei ole olemassa yksiä ainoita rakennuspiirroksia: on aivan yhtä mahdollista kehittää tiukkaan viranomaiskontrolliin kuin vahvoihin kansalaisten oikeuksiin perustuvaa tietoyhteiskuntaa.
Siksi on välttämätöntä, että tietoyhteiskunnan rakentamisesta käydään riittävän laajaa julkista keskustelua, jossa sovitaan esimerkiksi siitä, mitä tietoja henkilöistä kirjataan väestörekisteriin tai milloin poliisilla on oikeus kuunnella puhelinliikennettä.
Tällainen julkinen keskustelu voi toteutua ainoastaan demokraattisissa oloissa, ja siihen tarvitaan vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunnan tehtävänä on muun muassa huolehtia yksilöiden tietosuojasta ja seurata viranomaisten toiminnan lainmukaisuutta.
Myös riippumattomalla medialla on keskeinen rooli viranomaisten toiminnan valvojana ja kriittisten näkemysten esiintuojana.
Poliittinen tahto
Mikäli kehitysmaiden tietoyhteiskunnan rakentamisesta ei käydä riittävän laajaa demokraattista keskustelua, saattaa lopputuloksena olla täydellinen epäonnistuminen. Uusia innovaatioita ei tapahdu eikä uutta tuotantoa synny. Tai jos syntyy, niin se on tiukasti sidoksissa teollisuusmaiden teknologiaan ja kohottaa vain pienen eliitin elämänlaatua.
Järkevästi toteutettuna tietoyhteiskunnan rakentaminen merkitsee muutoksia laajojen kansalaisryhmien elämään: laadukkaampaa koulutusta, terveydenhuollon kohentumista, täsmällisempiä sääennusteita tai tietoja markkinahinnoista maanviljelijöille, uusia markkinakanavia yrityksille ja muita vastaavia kansalaisten arkielämässä näkyviä muutoksia. Kysymys on poliittisesta tahdosta tai sen puutteesta.
Kirjoittaja toimii ihmisoikeus- ja kehityskysymyksiin erikoistuneen internetportaali maailma.netin koordinaattorina.
Lisää kuvia
