Avunantajat vahvistavat etnistä jaottelua Srebrenicassa
Ida Grändås
Käännös: Anni Haataja
Ljubiša työskentelee rahoituspuutteesta kärsivässä nuorisokeskuksessa Srebrenicassa.
Kuva: Ida Grändås
”Onko hän kroaatti”, Mikica kysyy osoittaen yhtä nimeä ikkunaan liimatulla listalla. Ljubiša puistaa päätään ja Mikica huokaa äänekkäästi. Mikica ja Ljubiša työstävät hanke-ehdotusta Srebrenican kaupungissa Bosnia-Hertsegovinassa toimivan Omladinski Centar Srebrenica -nimisen nuorisokeskuksen tukemiseksi.
Hakemuksesta tulee käydä ilmi, että kaikki Bosnia-Hertsegovinan kolme kansallisuutta ovat edustettuina projektissa. Mikica ja Ljubiša hiljenevät. Hetken kuluttua Ljubiša kiljaisee:
”Adrijan on kroaatti!”, voimme soittaa hänen siskolleen.
Kaupunki menneisyyden varjossa
Bosnian sodan aikana huhtikuussa 1993 muslimienemmistöinen Srebrenica julistettiin YK:n suoja-alueeksi muutoin täysin serbiarmeijan hallitsemalla alueella. Lukuisat ihmiset pakenivat sotaa Srebrenicaan.
Kesäkuussa 1995 serbiarmeija hyökkäsi kaupunkiin. YK:n joukot eivät kyenneet estämään iskua ja yli 8000 ihmistä, suuri osa heistä muslimi poikia ja miehiä, menetti henkensä. Srebrenican verilöylyn jälkeen kaupungista tuli monille kansainvälisen yhteisön kriisinhallinnan epäonnistumisen symboli.
Nykyisin Srebrenica mainitaan uutisissa ainoastaan verilöylyn vuosipäivänä, uusien joukkohautojen löytyessä tai entisen Jugoslavian kansainvälistä rikostuomioistuinta (ICTY, International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia) käsittelevien uutisten yhteydessä. Myös kansainvälinen yhteisö – mukaan lukien kehitysyhteistyötoimijat – näkee Srebrenican lähinnä yhteydessä veriseen lähihistoriaansa.
Nykytilanteesta liian vähän tietoa
Amir saapuu nuorisokeskukseen ja alkaa tutkia Mikican ja Ljubišan työstämää hanke-ehdotusta. Mikica kertoo ongelmista löytää ”kiintiö-kroaatti” hankkeen tarpeisiin. Amir pudistaa päätään. Hän kokee, että avunantajat eivät tunne Srebrenican nykytilannetta, sillä muun kansainvälisen yhteisön tavoin ne näkevät Srebrenican menneisyyden valossa.
Avunantajajärjestöjen toimistot ovat pääkaupunki Sarajevossa tai ulkomailla ja järjestöjen edustajat tulevat Srebrenicaan ainoastaan lyhyille vierailuille. Ihmiset Srebrenicassa yrittävät tulla toimeen keskenään keskittymättä kansallisuuteen, mutta avunantajat vahvistavat etnistä jaottelua painottamalla kaikkien kansallisuuksien tasavertaista edustusta hankkeissa.
”Avunantajat pakottavat meidät ajattelemaan etnisyyden ehdoilla”, Amir sanoo.
Kolme kieltä vai yksi ”meidän kieli”?
Bosnian sodan virallisesti päättänyt Daytonin sopimus jakoi maan kahteen poliittiseen osaan; muslimi- ja kroaattienemmistöiseen Bosnia-Hertsegovinan federaatioon sekä Bosnian serbitasavaltaan. Rauhansopimuksen mukaan kaikki viralliset dokumentit täytyy olla saatavilla bosniaksi, krotiaksi ja serbiaksi, ja korkeimmissa viroissa tulee olla jokaisen kansallisuuden edustajat.
Amir napsauttaa tietokoneen päälle ja avaa suuren avunantajan kotisivut. Aloitussivu on englanniksi mutta kielen voi vaihtaa bosniaksi, serbiaksi tai kroatiaksi. Mikica kurkottaa Amirin olkapään yli nähdäkseen kotisivut. Amir surffaa nuorisokeskuksen omille sivuille ja Mikica osoittaa nappulaa, jolla voi vaihtaa sivun kielen.
Sen sijaan, että nuorisokeskuksen sivu listaisi kielivaihtoehdoiksi kolme virallista kieltä lukee nappulassa yksinkertaisesti ”meidän kieli”. Nuorisokeskus ei halua sivuillaankaan erotella ihmisiä eri ryhmiin. Tavoitteena on edistää yhteistyötä.
”Kielten eroavaisuudet ovat murteen tasolla, me kaikki ymmärrämme hyvin toisiamme”, Mikica sanoo.
Ei varoja kulttuuri- ja tietotekniikkahankkeille
Useat kehitysyhteistyöavunantajat rahoittavat hankkeita Srebrenicassa. Silti nuorisokeskuksella on vaikeuksia saada varoja työnsä tukemiseksi. Avunantajien huomio on edelleen Srebrenican historiassa ja kaupungin tämänhetkinen todellisuus jää usein huomiotta tuetuissa hankkeissa.
Perinteiset rauhanvakauttamishankkeet saavat varoja siinä missä kulttuurihankkeet jäävät vaille tukea. Näin esimerkiksi nuorisokeskuksen järjestämät kulttuuritapahtumat jäävät ilman rahoitusta.
Nuorisokeskus järjestää vuosittain musiikkifestivaalin, jonka esiintyjät ja vieraat tulevat eripuolilta entistä Jugoslaviaa. Vaikka avunantajat eivät ole kiinnostuneita nuorisokeskuksen työstä, Mikica ja Ljubiša jatkavat työtään sinnikkäästi.
”Jos eritaustaisia ihmisiä yhteentuovien kulttuuritapahtumien järjestäminen ei edistä yhteisymmärrystä niin mikä sitten?”, Mikica kysyy.
Ljubiša, joka on ollut tovin hiljaa, katsahtaa ylös papereistaan. Hän kiipeää tuolille ja ojentaa kätensä kurottaakseen jotakin läheiseltä hyllyltä. Ljubiša huojuu, saa takaisin tasapainonsa ja löytää etsimänsä; pitkän puisen kepin, johon on kiinnitetty metallisia koukkuja ja johtoja.
”Tämä on yhteytemme internetiin”, hän toteaa.
Yksikään avunantaja ei ole ollut kiinnostunut internetyhteyden rahoittamisesta Srebrenicaan, joten nuorisokeskuksen väki keräsi tarvittavat materiaalit internetyhteyksien rakentamiseksi. Nyt koko Srebrenica on yhteydessä internetiin itse kyhätyn antennin kautta. Ljubiša laskeutuu alas tuolilta ja pitää antennia ylpeänä kädessään.
”Täällä elämältä ei voi odottaa paljoa. On parempi, että muovaamme elämämme itse sellaiseksi kuin haluaisimme sen olevan”, hän sanoo.
Käännös: Anni Haataja
Ljubiša työskentelee rahoituspuutteesta kärsivässä nuorisokeskuksessa Srebrenicassa.
Kuva: Ida Grändås
”Onko hän kroaatti”, Mikica kysyy osoittaen yhtä nimeä ikkunaan liimatulla listalla. Ljubiša puistaa päätään ja Mikica huokaa äänekkäästi. Mikica ja Ljubiša työstävät hanke-ehdotusta Srebrenican kaupungissa Bosnia-Hertsegovinassa toimivan Omladinski Centar Srebrenica -nimisen nuorisokeskuksen tukemiseksi.
Hakemuksesta tulee käydä ilmi, että kaikki Bosnia-Hertsegovinan kolme kansallisuutta ovat edustettuina projektissa. Mikica ja Ljubiša hiljenevät. Hetken kuluttua Ljubiša kiljaisee:
”Adrijan on kroaatti!”, voimme soittaa hänen siskolleen.
Kaupunki menneisyyden varjossa
Bosnian sodan aikana huhtikuussa 1993 muslimienemmistöinen Srebrenica julistettiin YK:n suoja-alueeksi muutoin täysin serbiarmeijan hallitsemalla alueella. Lukuisat ihmiset pakenivat sotaa Srebrenicaan.
Kesäkuussa 1995 serbiarmeija hyökkäsi kaupunkiin. YK:n joukot eivät kyenneet estämään iskua ja yli 8000 ihmistä, suuri osa heistä muslimi poikia ja miehiä, menetti henkensä. Srebrenican verilöylyn jälkeen kaupungista tuli monille kansainvälisen yhteisön kriisinhallinnan epäonnistumisen symboli.
Nykyisin Srebrenica mainitaan uutisissa ainoastaan verilöylyn vuosipäivänä, uusien joukkohautojen löytyessä tai entisen Jugoslavian kansainvälistä rikostuomioistuinta (ICTY, International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia) käsittelevien uutisten yhteydessä. Myös kansainvälinen yhteisö – mukaan lukien kehitysyhteistyötoimijat – näkee Srebrenican lähinnä yhteydessä veriseen lähihistoriaansa.
Nykytilanteesta liian vähän tietoa
Amir saapuu nuorisokeskukseen ja alkaa tutkia Mikican ja Ljubišan työstämää hanke-ehdotusta. Mikica kertoo ongelmista löytää ”kiintiö-kroaatti” hankkeen tarpeisiin. Amir pudistaa päätään. Hän kokee, että avunantajat eivät tunne Srebrenican nykytilannetta, sillä muun kansainvälisen yhteisön tavoin ne näkevät Srebrenican menneisyyden valossa.
Avunantajajärjestöjen toimistot ovat pääkaupunki Sarajevossa tai ulkomailla ja järjestöjen edustajat tulevat Srebrenicaan ainoastaan lyhyille vierailuille. Ihmiset Srebrenicassa yrittävät tulla toimeen keskenään keskittymättä kansallisuuteen, mutta avunantajat vahvistavat etnistä jaottelua painottamalla kaikkien kansallisuuksien tasavertaista edustusta hankkeissa.
”Avunantajat pakottavat meidät ajattelemaan etnisyyden ehdoilla”, Amir sanoo.
Kolme kieltä vai yksi ”meidän kieli”?
Bosnian sodan virallisesti päättänyt Daytonin sopimus jakoi maan kahteen poliittiseen osaan; muslimi- ja kroaattienemmistöiseen Bosnia-Hertsegovinan federaatioon sekä Bosnian serbitasavaltaan. Rauhansopimuksen mukaan kaikki viralliset dokumentit täytyy olla saatavilla bosniaksi, krotiaksi ja serbiaksi, ja korkeimmissa viroissa tulee olla jokaisen kansallisuuden edustajat.
Amir napsauttaa tietokoneen päälle ja avaa suuren avunantajan kotisivut. Aloitussivu on englanniksi mutta kielen voi vaihtaa bosniaksi, serbiaksi tai kroatiaksi. Mikica kurkottaa Amirin olkapään yli nähdäkseen kotisivut. Amir surffaa nuorisokeskuksen omille sivuille ja Mikica osoittaa nappulaa, jolla voi vaihtaa sivun kielen.
Sen sijaan, että nuorisokeskuksen sivu listaisi kielivaihtoehdoiksi kolme virallista kieltä lukee nappulassa yksinkertaisesti ”meidän kieli”. Nuorisokeskus ei halua sivuillaankaan erotella ihmisiä eri ryhmiin. Tavoitteena on edistää yhteistyötä.
”Kielten eroavaisuudet ovat murteen tasolla, me kaikki ymmärrämme hyvin toisiamme”, Mikica sanoo.
Ei varoja kulttuuri- ja tietotekniikkahankkeille
Useat kehitysyhteistyöavunantajat rahoittavat hankkeita Srebrenicassa. Silti nuorisokeskuksella on vaikeuksia saada varoja työnsä tukemiseksi. Avunantajien huomio on edelleen Srebrenican historiassa ja kaupungin tämänhetkinen todellisuus jää usein huomiotta tuetuissa hankkeissa.
Perinteiset rauhanvakauttamishankkeet saavat varoja siinä missä kulttuurihankkeet jäävät vaille tukea. Näin esimerkiksi nuorisokeskuksen järjestämät kulttuuritapahtumat jäävät ilman rahoitusta.
Nuorisokeskus järjestää vuosittain musiikkifestivaalin, jonka esiintyjät ja vieraat tulevat eripuolilta entistä Jugoslaviaa. Vaikka avunantajat eivät ole kiinnostuneita nuorisokeskuksen työstä, Mikica ja Ljubiša jatkavat työtään sinnikkäästi.
”Jos eritaustaisia ihmisiä yhteentuovien kulttuuritapahtumien järjestäminen ei edistä yhteisymmärrystä niin mikä sitten?”, Mikica kysyy.
Ljubiša, joka on ollut tovin hiljaa, katsahtaa ylös papereistaan. Hän kiipeää tuolille ja ojentaa kätensä kurottaakseen jotakin läheiseltä hyllyltä. Ljubiša huojuu, saa takaisin tasapainonsa ja löytää etsimänsä; pitkän puisen kepin, johon on kiinnitetty metallisia koukkuja ja johtoja.
”Tämä on yhteytemme internetiin”, hän toteaa.
Yksikään avunantaja ei ole ollut kiinnostunut internetyhteyden rahoittamisesta Srebrenicaan, joten nuorisokeskuksen väki keräsi tarvittavat materiaalit internetyhteyksien rakentamiseksi. Nyt koko Srebrenica on yhteydessä internetiin itse kyhätyn antennin kautta. Ljubiša laskeutuu alas tuolilta ja pitää antennia ylpeänä kädessään.
”Täällä elämältä ei voi odottaa paljoa. On parempi, että muovaamme elämämme itse sellaiseksi kuin haluaisimme sen olevan”, hän sanoo.
