Mitä kuuluu, kehitysyhteistyö

Sarianna Kankkunen

Ajatus kehityksestä ja sen tukemisesta syntyi sotienjälkeisessä maailmassa. Millaista on 2000-luvun kehitysyhteistyö, ja onko se onnistunut tavoitteissaan?

"Alun perin kehitysyhteistyö oli tarkoitettu ohimeneväksi vaiheeksi. Tänä päivänä se on kiinteä osa kansainvälistä järjestelmää."

Näin kertoo Juhani Koponen, Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen professori.

Miksi kehitysyhteistyötä tehdään?

"On tärkeää erottaa toisistaan pitkän ja lyhyen tähtäyksen pyrkimykset", Koponen aloittaa.

Pitkän tähtäyksen pyrkimykset ovat niitä perussyitä, joiden takia kehitysyhteistyöjärjestelmä ylipäätään on olemassa. Tärkein näistä on etelän ja pohjoisen välillä ammottava elintasokuilu.

"On meidän omissa intresseissämme, että maailmassa asiat muuttuisivat siihen suuntaan, että jyrkät erot eri maanosien välillä lievenevät", hän toteaa. "Kehitysyhteistyö on keino siirtää liikoja resursseja sinne, missä niitä tarvitaan."

Hyötynäkökulma yksin ei kuitenkaan ole ainoa kehitysyhteistyötä pyörittävä tekijä. Koposen mukaan kehitysyhteistyö myös tyydyttää merkittävän psykologisen tarpeen länsimaissa.

"Me haluamme uskoa, että asioihin on mahdollista vaikuttaa. Intervention tarve on kulttuurimme syvärakenteissa."

Avunantajien ehdoilla...

Entäpä sitten ne lyhyen tähtäyksen edut? Professori löytää esimerkin Suomen nykyisestä kehityspolitiikasta, jonka luotsina toimii ministeri Paavo Väyrynen. Hänen johdollaan on ryhdytty peräänkuuluttamaan kansallisen osaamisen, niin kutsutun suomalaisen lisäarvon, käyttöä kehitysyhteistyössä. Nyt haetaan nimenomaan sellaisia kehitysyhteistyökohteita, joissa voidaan käyttää suomalaisia resursseja.

Tämänhetkinen tilanne muistuttaa Koposta 1980-luvun kehityspolitiikasta, jolla pyrittiin avittamaan suomalaisia firmoja kehitysmaiden markkinoille. Tuolloin kehitysyhteistyö nähtiin keinona edistää kotimaista vientiä.

"Se oli kallista kehitysapua, jonka tulokset olivat huonoja sekä kehitysmaissa että täällä päässä. Sen avulla ei kyetty luomaan kestäviä, markkinaperustaisia liikesuhteita. Tilauksia tuli vain niin kauan kuin kehitysyhteistyötahot niitä rahoittivat."

"Kysymyshän ei ole siitä, etteikö suomalaisia resursseja voisi käyttää, vaan siitä, mikä on ensisijaista: onko se kehitysmaan tarve vaiko se, mitä suomalaisilla on tarjota."

...vai paikallisten toimijoiden?

Kehitysyhteistyön tavoitteet ovat ajan saatossa vaihdelleet. Siinä missä 1960-luvulla painotettiin infrastruktuurin rakentamista, 1990-luvulla keskityttiin hyvän hallinnon periaatteiden vaalimiseen.

Tällä hetkellä fokuksena on köyhyys ja sen poistaminen, kertoo Sofie Sandström Kehitysyhteistyön palvelukeskuksesta Kepasta.

"Perimmäinen ongelma ei kuitenkaan ole köyhyys itsessään, vaan sitä ylläpitävät rakenteet. Kehityspolitiikka pyrkii muuttamaan näitä köyhdyttämisen järjestelmiä."

Vauraiden teollisuusmaiden ehdoilla pyörivä maailmankauppa ja julkisen hallinnon korruptio ovat esimerkkejä rakenteista, jotka imevät kehitysmaita köyhyyteen.

Köyhyyden ja köyhdyttämisen teemojen ohella nyt keskustellaan omistajuuskysymyksestä. "Ainoastaan sellainen kehitysyhteistyö, joka on kehitysmaiden omistamaa ja määrittämää, on kestävää."

Omistajuudessa on kyse siitä, kuka kantaa vastuun kehityksestä ja kenellä on oikeus määrittää kehitysagendaa. Vetovastuun on oltava kehitysmaalla itsellään. Ohi ovat ne ajat, jolloin valkoinen mies lähti päiväntasaajan tienoille rakentamaan kouluja. Tänä päivänä kehitysyhteistyötä tekevät tahot hyödyntävät kehitysmaiden omia henkilöstöresursseja. Paikallinen osaaminen on arvossaan, eikä sillä tarkoiteta vain koulutettua väestöä vaan pienten paikallisyhteisöjen tietoa omasta elinympäristöstään.

Toimiiko se?

"Jos halutaan tietää, toimiiko kehitysapu, pitää ensin tietää, millä sitä mitataan", Sandström toteaa.

Se ei olekaan helppo kysymys. Kansainvälinen keskustelu kuhisee erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka ja miten kehitysyhteistyön vaikutuksia tulisi arvioida. Toiset painottavat talouskasvun merkitystä. Muun muassa Ruotsin valtio käyttää kehityspolitiikkansa perustana tutkimusta, jonka mukaan kehitysapu luo noin 1-1,5 % vuosittaisen lisäkasvun.

"Talouskasvun tavoitteena täytyy olla köyhyyden poistaminen. Sen mittaamiseksi katsomme vuosituhattavoitteita ja niiden indikaattoreita", Sandström kertoo.

Vuosituhattavoitteet ovat YK:n ja sen jäsenvaltioiden solmima poliittinen sitoumus, jolla käydään epätasa-arvon ja laajojen kehitysongelmien kimppuun. Kahdeksan kohdan ohjelma on tarkoitus toteuttaa vuoteen 2015 mennessä. Tällä hetkellä pidetään kyseenalaisena sitä, voiko tiukka aikataulu todellakin toteutua.

Sandström kertoo, että edistystä on tapahtunut etenkin tavoitteissa, joilla pyritään takaamaan kaikille lapsille peruskoulutus ja kohentamaan lasten terveyttä. Myös vesi- ja sanitaatiosektori voi hyvin.

Takapakkejakin on koettu. Sandström kertoo, että ilmastonmuutoksen vaikutukset vesittävät jo nyt muutamien osatavoitteiden saavuttamisen. Ilmaston epävarmuus näkyy muun muassa lisääntyvinä tulvina, myrskyinä ja kuivuusjaksoina, joiden seuraukset köyhien alueiden maataloudelle ovat tuhoisia.

Ilmastonmuutoksen kaltaiset ilmiöt eivät tunnusta valtionrajoja, vaan vaikuttavat ihmisten elämään kaikkialla. Hieman samalla lailla toimii myös kehitysyhteistyö. "Elämme globaalissa maailmassa, jossa kaikki hyötyvät siitä, että kehitysmaiden väestöllä on paremmat oltavat", Sandström toteaa.