Ei ole tarvinnut seurata Suomen yliopistokoulutuksen kehittämisen ympärillä vellovaa keskustelua kovin kauaa, kun jo huomaa sen pyörivän saman kestotematiikan ympärillä: opiskelijoiden opintoaikoja pitäisi lyhentää. Vuonna 2005 hallitus toi eduskuntaan esityksen, jolla oltiin ratkaisemassa tilanne once and for all. Yliopistolain muutoksella tuolloisen opetusministeri Haataisen esittelypuheenvuoron juhlallisen aloituksen mukaan vahvistettiin “yliopistojen velvollisuutta opinto-ohjauksen antamiseen ja opiskelijoiden oikeudet tutkinnon suorittamiseen.” Itse lakitekstihän keskittyi kuitenkin linjaamaan tavoitteelliset suoritusajat yliopistotutkinnoille, joiden ylittäminen edellyttäisi opiskelijalta selittelyä ja lisäajan anomista. Eduskuntadebatin aikana ministeri Haatainen toki lupaili, että “Jos ei suorita opintoja loppuun eikä valmistu yliopistosta, niin ei siitä mikään kuuma kivi päähän tipu…”.
HS uutisoi 18. toukokuuta, että selvitystensä mukaan 2005 aloittaneesta noin 20 000 yliopisto-opiskelijan joukosta 6000 opiskelijaa on nyt pää pölkyllä. Käytännössä lisäaikaa pitää siis nyt anoa, jos opiskelua haluaa jatkaa. HS palaa historiaan kertomalla opiskelijajärjestöjen vastustaneen lainmuutosta aikanaan vetoamalla akateemisen vapauden menettämiseen. Jo vain sellainenkin (määritelmällisesti kovin hankala) huoli oli varmasti olemassa, mutta enemmän tuolloin ajateltiin lakimuutoksen lähinnä tuottavan töitä byrokraateille. Sinänsä opintoaikojen lyhentäminen nähtiin ihan ok tavoitteeksi, mutta todettiin ettei tällaisella lainsäädännöllä edelleenkään poisteta niitä lukuisia, myös hyvinkin yksilökohtaisia, syitä jotka opintoajan joillakin venyttää yli ns. sopivaisuusrajojen (Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisussa todetaan opintojen sujuvuuteen, viivästymiseen ja keskeyttämiseen vaikuttavat asiat olevan monitahoisia, ja ne voidaan jakaa yksilön tasoon, oppilaitoksen tasoon ja yhteiskunnalliseen tasoon, joista jokaiseen voidaan kohdistaa toimenpiteitä.). Opiskelijajärjestöillä oli siis vahva usko, ettei hankkeen tuottama merkittävä lisäbyrokratia maksaisi vaivaa, koska joka tapauksessa yliopistoilla ei (onneksi!) ole resurssienjaon perusteella minkäänlaista insentiiviä olla myöntämättä opiskelijalle lisäaikaa, vaikka hänen opintonsa vähän venyisivät. Uskoakseni juurikin tästä syystä myös suurin osa yliopistoista vastusti lakimuutosta, vaikka myös lyhyemmät opiskeluajathan olisivat toki rahanjaossa menestymisen näkökulmasta yliopistojen etu.
Laajemmassa kuvassa täytyy sanoa, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on kovin haasteellista ymmärtää mitä oikeasti yliopistokoulutuksella tavoittelemme ja haluamme. Keskustelu tuntuu heilahtelevan oikeankokoisten ja nopeasti suoritettujen tutkintojen tavoittelun sekä osaamista, luovuutta ja uuden kasvualustan tukemista haikailevien tavoitteiden välisellä akselilla eestaas. Akselin toinen pää herkästi unohtaa, että yliopisto-opiskelijoiden opiskeluajalle on jo rajoitetuksia ja opintotuen saamisen ehtoja on kiristetty emmekä me tutkintomäärillä muutenkaan maailmassa pärjää. Toinen pää taas saattaa unohtaa, ettei luovuuden korostaminenkaan tarkoita päämäärätöntä hengailua ja tehottomuutta.
Kun asiaa miettii yliopistossa opiskelunsa aloittavan nuoren näkökulmasta, päästään retoriikan ongelmallisessa monimutkaisuudessa ihan ytimeen. Mikäli hänelle näyttäytyy koulutuksen tavoitteen olevan (kärjistäen) mahdollisimman nopeasti tutkintotehtaassa suoritettu putkitutkinto, ollaan todellakin pää edellä aika syvässä hetteikössä. Jos taas opiskelunsa aloittavan ymmärrys koulutuksen tavoitteista olisi ennemminkin korkea osaaminen ja luovuus sekä usko omaan pärjäämiseen ja jaksamiseen työssä ja elämässä, ollaan nähdäkseni oikealla reitillä. Tampereen teknilisessä yliopistoissa varsin tuore selvitys paljasti, että jo alle vuoden opiskelleista yli puolet oletti opintojensa viivästyvän yhteiskunnan asettamista tavoitteista. Näistäkin merkittävä osa oli opiskellut sitä tavoitetahtia mitä 2005 tehty lakimuutos edelyttää. Voi kunpa joku edes kysyisi näiltä nuorilta aikasuorituksen sijaan ennemmin minkälaisia ajatuksia heillä on osaamisestaan suhteessa osaamisodotuksiin. Viesti on selvä: yhteiskunta edellyttää vauhtia.
Hallitusohjelman tavoite olla maailman osaavin kansa vuonna 2020 on kyllä tuomittava sanahelinäksi, jos ei paukkuja laiteta sellaiseen osaamiseen, joka vastaa haluumme sivistyä, täyttää työmarkkinoidemme kysynnän ja luo meille uusia työpaikkoja. Tavoitteeseen pyrkiminen ajattelemallani tavalla ei suinkaan tarkoita lorvimista ja haahuilua tai yliopisto-opiskelijoiden opintoaikojen turhaa venymistä. Sen tavoittelu voisi tarkoittaa ainakin tutkimukseen perustuvan opetuksen arvostamista ja siihen panostamista, opiskelijoita motivoivia ja aktivoivia opetusmenetelmiä, opiskelijoiden jämäkkää vastuuta oman osaamisensa ja yliopistoyhteisönsä kehittämisestä, opintojen suunnittelua ja sitä tukevaa ohjausta ja tukea pitkin opintopolkua, opintosisältöjen oikeanlaista mitoitusta sekä järkeviä mahdollisuuksia osaamisen täydentämiseen tutkinnon suorittamisen jälkeen. Työurien pidentämisenkin näkökulmasta on järkevää mahdollistaa osaamisen kehittämisen tai riittämättömän opintotuen vuoksi työssäkäyvälle opiskelijalle joustavia tapoja opiskella (tenttiakvaariot, kesäajan opiskelumahdollisuudet jne, mistä myös SYL:n puheenjohtaja Jarno bloggaili ihan vasta).
Opintoaikoja rajaavan lainsäädännön sinänsä positiivinen lopputulema tähän mennessä näyttäisi olevan se, että opiskelijan opinnoissa etenemistä ylipäätään seurataan, ja joku häntä voi näin ollen kontaktoida mikäli näyttää siltä, että asiat eivät mene kuin siellä kuuluisassa Strömsössä. Todettakoon siis tähän loppuun kokoavasti, että minä en vastusta opintoaikojen lyhentämistä sinänsä. SYL on kerännyt työurien pidentämisestä työstettyyn julkaisuun myös joitakin keinoajatuksia opintoaikojen lyhentämisestä. Olemme julkaisussa pyrkineet tuomaan esiin sitä, että kuten opintoaikojen venymisen syytkin, niihin puuttumisen talkootkin ovat väistämättä yhtä lailla opiskelijoiden, yliopistojen kuin yhteiskunnankin asioita.
Hallitusohjelman korkeakoulutusta koskevassa osiossa ei osaamiseen liittyvää koulutuksen tavoitetta ole, läpäisyyn ja nopeuteen liittyvät kyllä löytyvät. Ei kai opintoaikojen lyhentäminen voi kuitenkaan olla keskeisin yliopistopoliittinen tavoitteemme? Yliopistoilla on onneksi halutessaan mahdollisuus olla opintoaikakyttääjien sijaan opiskelijoille yhteisöjä, jossa ympärillä on inspiroivia ihmisiä, suunnaton määrä tietoa sekä omaan ajatteluun ja uuden luomiseen rohkaiseva ote.
